Lasten ensiapu on erityisen tärkeää, koska lapset eroavat monin tavoin aikuisista, ja he ovat alttiimpia onnettomuuksille ja tapaturmatilanteille. Lapset ovat uteliaita tutkimusmatkailijoita, eivätkä he aina ymmärrä vaaroja. Pienet lapset voivat helposti nielaista vierasesineitä tai joutua myrkytystilanteisiin. Kodin ja ympäristön tapaturmatilanteet, kuten kaatumiset, palovammat ja putoamisesta johtuvat pään vammat, ovat erityisen yleisiä.

Lasten hengitystiet ovat pienemmät ja herkemmin tukkeutuvat. Heillä on nopeampi hengitys- ja sydämen syke, mikä vaikuttaa elvytyksen ja ensiavun toteutukseen. Lasten pienemmän kehon takia vakavat tilanteet, kuten hengitysteiden tukkeutuminen, allergiset reaktiot tai verenhukka, voivat edetä nopeasti hengenvaarallisiksi.

Pienet lapset eivät aina osaa kertoa, mitä heille on tapahtunut tai missä he tuntevat kipua. Tämä tekee ensiavusta haastavampaa ja korostaa huoltajan ensiaputaitojen merkitystä. Näiden erojen vuoksi on tärkeää, että lasten ensiapukoulutuksessa keskitytään heidän erityistarpeisiinsa.

Lasten tutkiminen ensiaputilanteessa poikkeaa merkittävästi aikuisten tutkimisesta. Kivun tutkiminen vaatii erityistä herkkyyttä ja huomiota lapsen ikään ja kehitystasoon. Rauhallisuus ja empaattisuus ovat avainasemassa tilanteen hallinnassa ja lapsen rauhoittamisessa.

1. Havaintoon perustuva arviointi

Fyysiset merkit kivusta:

Ilmeet: Irvistys, kulmien kurtistaminen, itku, pelokas ilme.

Kehon liikkeet: Levottomuus, raajan suojeleminen tai liikkumattomuus.

Asento: Lapsi voi ottaa epätavallisen asennon lievittääkseen kipua (esim. käpertyä kasaan vatsakivussa).

Iho: Kalpeus, punoitus, hikoilu tai kylmä iho voivat viitata kipuun.

Käyttäytymisen muutokset:

Itku: Voimakas, korkeaääninen tai jatkuva itku voi olla merkki kivusta.

Ääntely: Vauvat voivat vaikeroida tai kiljua.

Ärtyisyys: Tavallista enemmän itkua tai ärtyneisyyttä.

Vetäytyminen: Vanhemmat lapset voivat vetäytyä tai vaikuttaa apaattisilta.

2. Kysymyksiin perustuva arviointi (ikä ja kehitystaso huomioiden)

Vauvat ja pienet lapset:

He eivät pysty kertomaan kivustaan sanoin. Keskity tarkkailemaan ilmeitä, ääniä ja eleitä.

Tunnustele kevyesti painaen kehon osia nähdäksesi, reagoiko lapsi kivuliaasti (varo pahentamasta vammaa).

Leikki-ikäiset (3–6 vuotta):

Yksinkertaiset kysymykset: “Sattuuko?” tai “Näytä, missä sattuu.”

Käytä kipumittaria, jossa on kasvojen kuvia (hymyilevä = ei kipua, itkevä = voimakas kipu). Kuvia kehosta, joihin lapsi voi osoittaa kipukohdan.

Kouluikäiset lapset ja teini-ikäiset:

Voivat kuvata kipua tarkemmin: “Onko kipu terävää vai jomottavaa?”

Käytä numeerista kipuasteikkoa (1–10), jos lapsi ymmärtää numerot.

3. Tutkiminen ja tunnustelu

Tarkkaile ja kosketa:

Katso: Tutki kehon ulkoisia merkkejä, kuten turvotusta, punoitusta, haavoja tai mustelmia.

Tunnustele: Kysy tai tarkkaile lapsen reaktiota hellävaraisessa käsin tunnustelussa.

Vältä liiallista liikettä: Jos epäilet murtumaa, pidä raaja mahdollisimman liikkumattomana.

Erota kivun sijainti ja syy: Jos lapsi ei osaa kertoa, missä sattuu, huomioi, miten hän liikkuu ja käyttää kehoaan. Esimerkiksi raajan liikkumattomuus tai suojaaminen voi viitata vammaan.